Välit lapsen isään pamahti muutama viikkoa sitten järkyttävän riidan seurauksena. Ihminen voi ilmiselvästi vanhemmuudesta huolimatta olla itsekäs p****. Yhteishuolto joskus sovittu, joten nyt käytännön asiat aika hankalia hoitaa kun ei välejä ole. Lapselle piti avata oma pankkitili, saisi pennosensa omalle tilille säästöön :) MUTTA, minä, lapsen ensisijainen huoltaja, en saa yksin avata tiliä hänelle. Tarvitsen ex-miehen allekirjoituksen, mutta kun ei miestä saa puhelimella eikä meilillä kiinni niin aika tappi tilanne. Joten lapsen rahat saa mennä sitten omalle säästötililleni. Tylsä homma kun toinen innoissaan odotteli että saa oman tilin, mutta minkäs teet. Yksinhuoltajuutta pitäisi hakea oikeuden kautta mutta kuulema mahdollisuudet saada ovat heikot koska toisen välinpitämättömyys ei ole syy saada yksinhuoltajuutta. Koska ei mitään "kiusaa" tee, ei vaan välitä. Kyllä byrokratia on mukavaa :/ Mutta kaiken tämän keskellä on tapahtunut jotain mukavaakin, olen 26-vuotiaana päättänyt mikä musta isona tulee :D Opiskelupaikkaa hakemaan siis :)

26- vuotias sinkkuäiti, 5-vuotias lapsi. Siinä meidän dynaaminen yksikkö. Sekä kissa, tietysti. Töitä tehden ja arkea elellen menee elämä eteenpäin kuin huomaamatta. Nyt sikainfluenssa hysterian jyllätessä on äipällekin jo melkein paniikki iskenyt kun flunssa kestänyt toista viikkoa. Mutta mähän sairastan aina omia flunssatauteja vain, ei kuulema mitään tekemistä possunuhan kanssa. Eli: ei tarvitse pelätä että se saparo takapuolesta pilkahtaa joku kaunis aamu :) Lapsukainen onneksi nyt jo rokotettu niin ehkä tässä voipi kohta jo huokaista helpotuksesta. No nyt jouduin ihan hakoteille kun esitellä piti itsensä :D Vuorotyötä tehden menee arkipäivät, lapsukaisen ollessa päiväkodissa. Vuorotyö vie oman osuutensa jaksamisesta mutta kovin yritetään ottaa iloa irti yhdessä kun ei äidin tarvitse töissä olla. Mutta lapsen suusta totuuden kuulee - "Äiti, sä oot aina töissä!". Niinpä niin... Sinkkuäidin miesrintama? Ööö... mikä miesrintama? :) Välillä kaipaisi kovastikin aikuista juttuseuraa, oman perheen lisäksi. Joku joka keittäisi aamukahvit ja illalla kysyisi miten työpäivä meni. Mutta hiljaista on ollut. Oikeaa ei ole osunut kohdalle eikä oikein tyytyäkään haluaisi. Kyllä täytyy kolahtaa, lujaa. Ja jos ei kolahda niin kaveripohjalle jää. Mutta paljon on kavereita tullut 4 vuoden sinkkuilun aikana! :D